1980-luvulla alkanut talouspoliittinen kehitys, uusliberalismi, jota muutamat talouskriisit ovat vielä vauhdittaneet, on jatkunut näihin päiviin asti. Lopulta finanssikriisi poisti kaikki estot eriarvoistavan politiikan harjoittamiselle. Keskuspankkien ja valtioiden harjoittama elvytys ja markkinoille kaadettu nollakorkoisen rahan tulva ovat nostaneet kaikkien varallisuuserien arvoa. Samaan aikaan pankkisektorin riskienhallintaan liittyvä sääntely on lisääntynyt ja sen seurauksena yhä useampi hiljenevien alueiden asuntorakentamis- tai korjaushanke on jäänyt ilman markkinaehtoista rahoitusta. On tultu tilanteeseen, jossa asuntojen hinnat kohoavat toisaalla yhä useamman ulottumattomiin ja toisaalla edes hyväkuntoinen ja toimiva koti ei enää mene kaupaksi, vaikka hintataso on laskenut.
Väestöltään kasvavilla alueilla asumisesta ja asunnoista tulee entistä enemmän sijoitustoiminnan välineitä ja asuntovarallisuus kertyy ja kumuloituu liiketoiminnan harjoittajille, suurille kiinteistösijoitusyhtiöille tai piensijoittajille. Kehitys on johtanut samalla myös siihen, että oma asunto kartuttaa yhä harvemman suomalaisen varallisuutta, niin kaupungeissa kuin väestöltään vähenevillä alueilla.
Yhtenä piirteenä ovat myös uudet Suomeen rantautuneet ulkomaiset sijoittajat, joilla on kyky hankkia asuntoja tavallisia piensijoittajia tai palkansaajia korkeammilla hinnoilla. Kehityksen myötä voittajia asuntovarallisuuden eriytyvässä kehityksessä ovat ne omistusasukkaat ja sijoittajat, joiden omistamien asuntojen arvo on kohonnut kuumenneilla markkinoilla.
Kehitys on päinvastainen kuin 1960-luvulla alkaneen hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisen aikaan. Silloin yhä useammalle suomalaiselle tehtiin mahdolliseksi hankkia oma uusi ja tilava asunto. He olivat voittajia. Kun 1960-, 1970- ja vielä 1980-luvuilla harjoitettiin asuntopolitiikkaa, jossa yhä useamman suomalaisen hyvinvointi ja varallisuus kasvoi ja puhuttiin kansan kapitalismista, nyt pelkkiin markkinavoimiin uskominen tuottaa suomalaisia, jotka ovat häviäjiä.
Häviäjiä on paljon. Ne, jotka asuvat kaupungeissa, mutta eivät enää kykene ostamaan omaa asuntoa, nuoret sekä asunnon suurten taajamien ulkopuolella omistavat suomalaiset.
On aiheellista kysyä, miltä suomalaisten asuntovarallisuus näyttää 20 vuoden kuluttua, jos kehityksen annetaan jatkua. Samalla on huolestuneena syytä kysyä, miltä suomalainen yhteiskunta silloin näyttää? Olemmeko palaamassa asunto-olojen ajassa takaisin 1900-luvun alkuun, jolloin asunnot olivat ahtaita ja pieniä. Ja olemmeko palaamassa 1800-luvun luokkayhteiskuntaan, jossa torpparit asuivat pienissä torpissa vuokralla, ja työllään kasvattivat vuokrakontrahdin antajan varallisuutta?
Monissa maissa eriarvoisuuden kasvu on jo ravistellut yhteiskuntarauhaa ja lisännyt epävakautta. Yhdysvalloissa demokratia on uhattuna ja Britannia kärsii brexitin seurauksista. Ranskassa keltaliivit aiheuttivat levottomuutta ja viimeksi Kazakstanissa kansa kyllästyi yhteiskunnalliseen eriarvoisuuden kasvuun.
Vuonna 2015 YK linjasi kestävän kehityksen tavoitteet, jotka koskevat kaikkia jäsenvaltioita. Yksi YK:n kestävän kehityksen tavoitteista on eriarvoisuuden vähentäminen. Kun YK on myös kehottanut korvaamaan eriarvoisuutta synnyttävän uusliberalistisen politiikan, on paikallaan kysyä, miten tosissaan tämä vaatimus ja eriarvoisuuden vähentäminen on otettu ja otetaan suomalaisessa asuntopolitiikassa ja sen keinovalikoimassa?