Jouni Parkkkonen, toiminnanjohtaja, KOVA ry
Sana Ilmastonmuutos aloittaa pääministeri Antti Rinteen hallitusohjelman tekstin. Ilmastonmuutos onkin ehkä aikamme kaikkein keskeisin ilmiö, joka muuttaa paitsi Suomea, myös koko maailmaa. On ollut mielenkiintoista seurata, kuinka vain muutamassa vuodessa ilmastonmuutos on noussut poliittiseen ja yhteiskunnalliseen keskiöön meillä ja muualla. Asia on kaikkien huulilla, tavalla tai toisella. Maan hallituksen tavoitteena on tehdä Suomesta hiilineutraali vuoteen 2035 mennessä, siis vain reilussa 15 vuodessa! Tavoite on maailman kunnianhimoisin.
Nykyään lienee mahdotonta – ainakaan asunto- ja rakennusalalla – löytää seminaaria tai muuta tilaisuutta, jossa ei käsiteltäisi tavalla tai toisella ilmastonmuutosta. Tämä ei ole yllätys, sillä asunto- ja rakennusalalla on hyvin keskeinen rooli ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa. Rakentamisella ja rakennuksissa tehtävillä valinnoilla on suuri merkitys paitsi hyvinvointimme, mutta myös ympäristön ja ilmastonmuutoksen kannalta. Rakentaminen kuluttaa Euroopassa noin puolet kaikista raaka-aineista painon mukaan ja yhdessä rakennusten purkamisen kanssa lähes puolet jätteistä. Rakennusten lämmittämiseen ja muuhun käyttöön kuluu puolestaan Suomessa kolmannes kaikesta energiankulutuksesta. Tämä tuottaa noin 30 % hiilidioksidipäästöistämme.
Suomessa rakennuskanta uusiutuu hitaasti, noin yhden prosentin vuodessa. Tätä vasten on selvää, että saavuttaakseen sekä kansallisen tavoitteensa että täyttääkseen kansainväliset sitoumuksensa, on Suomessa parannettava olemassa olevan rakennuskannan energiatehokkuutta ja edistettävä hiilineutraalisuutta.
Energiaremontit välttämättömiä tavoitteiden saavuttamiseksi
Monet kunnat ovat asettaneet omia kuntakohtaisia päästövähennystavoitteita, joista osa on jopa Suomen kansallisia tavoitteita kunnianhimoisempia aikataulun suhteen. Kunnat ovat myös merkittäviä kiinteistökannan omistajia. Merkittävä osa kuntien omistuksessa olevista kiinteistöistä on kuntien omistamien vuokrataloyhtiöiden hallinnassa. Vuokrataloyhtiöillä on siis huomattavina kiinteistönomistajina oleellinen rooli kuntien päästövähennystavoitteiden toteuttajina.
Energiatehokkuusvaatimukset lisäävät vuokrataloyhtiöiden investointitarpeita, mutta toisaalta niiden toteuttaminen hillitsee ylläpitokustannusten kohoamista pidemmällä aikavälillä. Investoinnit väistämättä nostavat vuokratasoa, ainakin pidemmällä aikavälillä. Kaikilla vuokrataloyhtiöillä ei kuitenkaan ole välttämättä taloudellisia edellytyksiä toteuttaa energiakorjauksia. Erityisesti tämä koskee väestöltään vähenevillä alueilla toimivia vuokrataloyhtiöitä, joiden taloudelliset ongelmat johtuvat asuntojen tyhjäkäytöstä.
Vaikka eri toimijoiden oma-aloitteinen ympäristövastuullisuus onkin ilahduttavasti nostanut päätään, tosiasia lienee, että yritysten ja ihmisten käyttäytymisen ohjaamiseen tarvitaan myös lainsäädäntöä. Se on kuitenkin perälauta, joka viime kädessä määrittää halutun suunnan, johon poliitikot haluavat viedä yhteiskuntaa.
Voidaanko energiakorjauksia tehdä kustannuksista piittaamatta?
Toteutetaan rakennuskannan energiatehokkuuden parantaminen ja hiilipäästöjen vähentäminen sitten rakentamalla uutta tai korjaamalla olemassa olevaa rakennuskantaa energiaremontein, olisi nämä toimet äärimmäisen tärkeää toteuttaa sosiaalisesti oikeudenmukaisesti. Mitä sosiaalinen oikeudenmukaisuus sitten tarkoittaa?
Minusta sosiaalinen oikeudenmukaisuus tässä kontekstissa tarkoittaa sitä, että kenenkään asumisen hinta ei saa nousta pitkällä aikavälillä kohtuuttomasti energiaremonttien vuoksi. Lisäksi se tarkoittaa sitä, ettei ihmisille tule poismuuttopaineita nykyisestä asunnostaan energiakorjausten vuoksi, jos nykyinen asunto muuten vastaa hyvin ihmisen tarpeisiin. Kaikilla tulee siis olla varaa asua jatkossakin huolimatta siitä, että Suomi tavoittelee maailman kunnianhimoisimpia päästövähennyksiä. Tämän tavoitteen toteuttaminen epäonnistuu pahasti, jos uudistuksen myötä ihmiset eivät pysy mukana.
Energiaköyhyys on ilmiö, jota ei onneksi Suomessa oikeastaan esiinny. Tehkäämme myös kaikki sen eteen, ettei ilmiö valtavirtaistu meillä. Sen sijaan esimerkiksi monissa Keski- ja Itä-Euroopan maissa ilmiö on tunnistettu. Energiaköyhyyden yleisin, joskaan ei ainoa määritelmä on se, että kotitalouden nettotuloista menee vähintään 10 %:a energiakuluihin. Eurostatin vuonna 2012 julkaiseman selvityksen mukaan EU-maissa keskimäärin noin 10 %:lla ihmisistä oli vaikeuksia ylläpitää riittävää lämpöä kodissaan, kun vastaava luku Suomessa oli 1,8 %.
Ympäristöministeriö selvitti vuonna 2013 energiaköyhyyttä Suomessa. Selvityksessä todettiin, että energiaköyhyydelle altistaa pienten tulojen lisäksi energiatehoton asunto, haja-asutusalueella asuminen ja luonnollisesti energian korkea hinta. Suomessa joka kahdeksas laskettiin pienituloiseksi vuonna 2017. Näihin kotitalouksiin kuuluvien tulot ovat kulutusyksikköä kohden pienemmät kuin 60 % keskituloista. Kysymys kuuluu, miten varmistamme sen, että energiatehokkuuden parantamiseksi tehtävät investoinnit eivät vie ketään taloudelliseen ahdinkoon?
Valtion tukitoimet tarpeen
Asiaan ei ole yhtä oikeaa vastausta. Rakennusten energiatehokkuutta parantavien ja hiilipäästöjä vähentävien teknisten ratkaisujen yleistyessä näiden investointien hinta laskee muun muassa kilpailun lisääntyessä. Tämä helpottaa investointien taloudellista toteutusta. Se ei kuitenkaan vielä yksin riitä. Pidän tärkeänä, että valtio tukee riittävästi ja eri keinoin, esimerkiksi verotuksella ja avustuksilla kiinteistönomistajia toteuttamaan sellaisia korjauksia, joilla kiinteistökannan energiatehokkuutta voidaan parantaa ja hiilineutraalisuutta edistää. Tarpeen mukaan myös yksilöille myönnettävässä sosiaaliturvassa, esimerkiksi asumistuessa tulisi huomioida tämä näkökulma.
Kuten edellä totesin, lainsäädännöllä on tärkeä rooli yritysten ja meidän ihmisten käyttäytymisen ohjaamisessa. Samalla on kuitenkin syytä muistaa, että myös lainsäädännön on oltava vaikutuksiltaan sosiaalisesti oikeudenmukainen.