Lahden työpajassa työskentely eteni kolmessa vaiheessa. Ensimmäisessä vaiheessa tarkasteltiin palvelunkäyttäjien asumista koskevia tarpeita ja toiveita. Toisessa vaiheessa analysoitiin kolmea työpajatyöskentelyyn valittua asuinaluetta Lahdesta. Kolmannessa vaiheessa siirryttiin innovoimaan asumisratkaisuja, yhdistäen palvelunkäyttäjien esiin tuomia asumisen tarpeita (ensimmäinen työvaihe) asuinalueilla tunnistettuihin tarjoumiin (toinen työvaihe).
Palvelunkäyttäjät toivat työpajassa esiin hyvin konkreettisia tavallisen kodin toiveita. Oman kodin toivottiin usein sijaitsevan kerrostalossa, asuntoon toivottiin riittävästi tilaa, parveketta ja kunnon keittiötä. Myös asunnon sijainti tuotiin esiin tärkeänä kysymyksenä: asunnon sijainnin tulisi mahdollistaa sosiaalisten verkostojen ylläpitämistä (”sukulaisten lähellä”), esteettisesti miellyttävässä ja toimintamahdollisuuksia tarjoavassa ympäristössä (”näkyisi Vesijärvi parvekkeelta”, ”kodin lähellä keskustakirjasto”). Tärkeänä pidettiin sitä, että asunto on omaan yksilölliseen elämäntyyliin sopiva, sopivan kokoinen ja muutenkin itselle toimiva asunto. Kaikki palvelunkäyttäjät toivoivat omaa erillistä asuntoa, johon kuitenkin tarvittaessa saisi tukea, esimerkiksi siten, että kotona kävisi asumisen ohjaaja. Ohjaajalta toivottiin konkreettista apua arjen kotitöihin, esiin tuotiin kuitenkin myös se, että tuen olemassaolo tuo myös turvallisuutta asumiseen.
Työpajatyöskentelyn kolmannessa vaiheessa tartuttiinkin näihin toiveisiin ja edeltävistä työpajoista poiketen lähdettiin suunnittelemaan omaa asuntoa, piirtämään tälle pohjapiirrosta. Oman kodin piirtäminen toi entistä korostuneemmin esiin sen, millaiset tekijät olivat kullekin omassa kodissa niitä tärkeitä ja kriittisiä. Osalle keskeisenä kysymyksenä ja suunnittelun lähtökohtana näyttäytyi asunnon esteettömyys: esteettömyys näyttäytyi tilasuunnitteluna joka mahdollistaa liikuntarajoitteiden puuttumisen (esim. kerrostalossa hissi) lisäksi omien toiveiden ja elämäntyylin mukaista elämistä (esim. esteetön oma piha, jossa mahdollista hoitaa puutarhaa). Toimivuuden lisäksi tärkeänä nähtiinkin asunnon viihtyisyys, se että kotona ”saa nauttia olostaan”. Tällä viitattiin siihen, että oma koti on sisustettu siten, että siellä voi tehdä itselle tärkeitä asioita ja rentoutua itselle sopivalla tavalla. Koti näyttäytyikin muiden työpajojen tapaan ensisijaisesti tärkeänä yksityisenä tilana.
Jokainen palvelunkäyttäjä lähti työpajan kolmannessa vaiheessa itsestään selvästi suunnittelemaan omaa erillistä asuntoa. Osassa ryhmistä oman asunnon rinnalle suunniteltiin naapurustolle erillistä ’korttelitupaa’, kerho- tai pajatilaa, jossa voisi tehdä käsitöitä, pitää bänditreenejä tai rassailla autoa. Tällaiset harrastetilat voisivat toimia myös pohjana yhteisöllisyyden rakentumiselle naapurustossa. Suunnitelmien keskeinen viesti tiivistyikin kommentissa ”Omillaan halutaan siinä olla omassa asunnossa, mutta myös yhteisön jäseninä”.
Työpajan antia purettaessa keskusteltiin siitä, miten näihin suunnitelmiin omasta asunnosta ja samalla yhteisöllisyyden mahdollistamisesta voitaisiin lähteä Lahdessa vastaamaan. Vammaispalveluiden edustajat totesivat, että toiveeseen omasta (vuokra)asunnosta on varmasti helppo vastata, sillä pieniä vuokra-asuntoja Lahdessa on tarjolla. Haastavampana kysymyksenä nähtiin se, miten tuki tänne asuntoon järjestetään. Tuen räätälöinnissä tulisi huomioida sekä virallinen että epävirallinen tuki. Yhtenä mahdollisena mallina tuen järjestämiseksi nostettiin esiin asuntoverkostomalli, jota myös Kotkan työpajassa oli työstetty: tällä tavalla omista erillisistä asunnoista muodostettaisiin palveluntuotannon näkökulmasta asuntoverkostoja. Malli mahdollistaisi myös rakentaa asukkaiden välistä vertaistuen verkostoa.