Sonja Manssila, erityisasiantuntija, ARA
Fakta on se, että sote-uudistusta koskeva lainsäädäntö tuli voimaan 1.7.2021. Vastuu sosiaali- ja terveydenhuollon sekä pelastustoimen järjestämisestä siirtyy uusille hyvinvointialueille 1.1.2023.
Virkani puolesta pohdin erityisryhmien asumista nyt ja tulevaisuudessa. Suomessa oli vuonna 2020 yli 65-vuotiaita 22% väestöstä, siis yli miljoona. Tämä haasta asuntokantaa. Hyvien asuinolojen lisäksi asuinympäristöjen ikäystävällisyys ja yhteisöllisyys tukevat hyvinvointia ja itsenäistä elämää.
ARA- ja vapaarahoitteisia kohteita on rakennettu jo vuosikymmeniä. ARAn erityisryhmäasuntoja on tällä hetkellä noin 90 000. Kaikki ovat pääasiassa erilaisia, käyttäjäryhmiäkin on monia. Vanhimmat asunnot olivat pieniä, eikä niissä ollut omia kylpyhuoneita, mutta niissä sai asua yksin, toisin kun vanhainkodissa tai terveyskeskuksen vuodeosastolla.
Mitä siis teemme vanhoille kohteille? Ne ovat aikansa helmiä, mutta eivät täytä nykyasumisen vaatimuksia. Kohteita voidaan korjata, mutta se on kallista ja kohteissa on usein riskirakenneratkaisuja, joiden vuoksi korjaaminen on aina kompromissi. Vanhassa on kuitenkin vara parempi, joissakin tapauksissa. Ilmaston näkökulmasta purkaminen on kuormittavaa, perinteilläkin on arvo, myös asukas haluaa asua huonokuntoisenakin lähellä aikaisempaa kotiaan. Yksikön koko ja toimivuus vielä yhdistettynä mahdollisiin korjauskustannuksiin, omistajan taloudelliseen tilanteeseen ja käyttörajoitusvelvoitteisiin on pähkinä, jota pitää pureskella pitkään ja hartaasti.
Ei uudistuotantokaan toki ongelmatonta ole. Tarpeen määrittäminen on kimurantti asia. Mikä on tilanne 40 vuotta eteenpäin? Paljonko tuolloin on esimerkiksi tehostetun palveluasumisen asuntojen tarvetta? Maassamme on vielä laitosasumista. Sen purkaminen on edelleen tarpeen.
Heitän haasteen kunnille ja toistan itseäni: Huomiota kaavoitukseen ja mukaan erityisesti ikääntyneiden asumisen ennakointi ja varautuminen. Oheinen satsaus kantaa taloudellisesti. 92–93% ikääntyneistä ajatellaan asuvan itsenäisesti omassa kodissaan. Mitä paremmin kunta tätä asumista tukee, sitä enemmän säästöjä koko yhteiskunnalle tulee pitkässä juoksussa. Miten esimerkiksi asumiseen liittyvä neuvontaa toteutetaan hyvinvointialueiden syntymisen jälkeen? Mistä saa tietoa ja kenelle neuvonta kuuluu kunnalle vai hyvinvointialueelle?
Hyvinvointialueille toivotan onnea muun muassa harppiharjoituksiin. Missä on kohteiden oikea sijainti ja määrä? Minkälaisia asuntoja erityisryhmät tarvitsevat? Miten asumispalvelut toteutetaan? Miten palvelurakenne kaikkine järjestämisvaateineen toteutetaan koko alueella? Mitä tuotetaan itse ja mikä osa palveluista ostetaan?
ARAssa olemme käynnistäneet valmistelutyön tulevaisuuden hyvinvointialueet silmällä pitäen. Ohjeistamme erityisrakentamista pian valmistuvassa suunnittelu- ja rakentamisoppaassa. Tarkastelemme uudistuksen vaikutuksesta myös toimialamme lainsäädäntöä yhdessä ympäristöministeriön kanssa.
Jonkinasteinen kilpavarustelukin on käynnissä. Suurimmat toimijat hallitsevat erityisasumisen kenttää suvereenisti. Onneksi yhteistyö on toimivaa. Tieto siitä, missä mennään asuntotuotannossa, on kuitenkin saatava uusilta hyvinvointialueilta jo nyt. Onneksi näköpiirissä ja toteutuksessa on ns. muuntojoustokohteita, joissa kaikki asunnot toteutetaan normaalin asuntosuunnittelun mukaisesti, jolloin asunto soveltuu senioriasunnoksi ja täyttää jopa tehostetun palveluasumisen vaatimukset. Palvelut liikkuvat, asukkaan ei tarvitse muuttaa: tämä on mielestämme hyvä ja tavoiteltava slogan.
Hyvä täältä kentän laidalta on huudella. Asuminen on kuin palapeli, jossa asioilla ja tekijöillä on oma määrä palasia. ARA haluaa olla osa muodostuvaa asumisen kuvaa. Jos ei ihan keskipala, niin ainakin osa reunusta.