Hannu Rossilahti, ylijohtaja, ARA
Asuntopolitiikassa olisi ratkaistava useita kysymyksiä. Miten ylläpidetään mahdollisuuksien tasa-arvoa? Miten parannetaan asuinoloja, asuinviihtyisyyttä ja -turvallisuutta? Entä miten edistetään perhepolitiikkaa, kansantalouden kilpailukykyä ja rohkaistaan teollisuuden ja yritystoiminnan investointeja Suomeen?
Sodan jälkeen asuttaminen ja asuntopolitiikka olivat tärkeitä yhteiskunnallisia teemoja. Asutustilat sekä kaupungeissa omistusasuntojen järjestäminen olivat asuntopolitiikan keskiössä. Maaseudulla ja kaupungeissa työssäkäyville suomalaisille tarvittiin asuntoja. 1960- ja 70-lukujen muuttoliikkeen aikaan määrälliset tavoitteet olivat osa sekä asunto- että tulopolitiikkaa. Tupo-neuvotteluissa lyötiin lukkoon myös asuntotuotannon määrälliset tavoitteet. Tupo-neuvotteluissa haluttiin myös hyvittää vallinnut inflaatiotaso korkeampina ansioina, ostovoiman säilyttämiseksi.
Tilastollisesti seurattiin asumisen laatua ja puutteellisesti asuvien määrää. Määrän lisäksi haluttiin parantaa myös asumisen laatua, joka oli tärkeä osa asunto-olojen kehitystä. Asuntotuotantoa edistettiin pankkirahoituksen lisäksi tuolloin yhteiskunnallista tasa-arvoisuutta edistäneellä omistusaravajärjestelmällä, jonka ansiosta myös pieni- ja keskituloiset saattoivat hankkia uuden oman asunnon. Aiemmin asuntopolitiikassa painotettiin sekä asuinolojen kehitystä että kaikkien mahdollisuutta omistusasuntoon.
Nykyään on toisin. Asuntopolitiikan tavoitteet ilmaistaan pääasiassa määrällisinä tavoitteina, eikä asumisen laatu tai asuinolot ole aiemmalla tavalla asuntopolitiikan tavoitteita. Nykyinen määrää korostava, sijoittajavetoinen asuntotuotanto ohjaa ahtaaseen asumiseen, jossa tuotot ovat maksimaaliset ja yhteiskunnan julkituotuna tavoitteena on ”pieni vähän energiaa kuluttava asuinkoppero maantien tai rautatien vieressä”. Muita julkilausuttuja ihanteita on vähän.
Finanssikriisin jälkeen alkanut lähes ilmaisen rahan jakaminen sijoittajille on nostanut kysyntää ja asuntotuotantoa suurissa kaupungeissa. Samalla hinnat ja vuokrat ovat nousseet. Nousu on ollut paljon suurempaa kuin asukkaiden ja vuokralaisten tulot, jopa niin suurta, ettei monilla enää ole mahdollisuutta ostaa omaa asuntoa. Niillä, joilla vielä ostomahdollisuuksia olisi, tilannetta hankaloittaa rahoituksen saannin hankaloituminen, lainakatot sekä asuntolainan koron verovähennyksen leikkaaminen. Korkeat vuokrat vähentävät asunnon säästämismahdollisuuksia ja lisäävät asumistukimenoja sekä vähentävät talouden kilpailukykyä ja yritystoiminnan investointihalukkuutta, koska työvoima- ja tuotantokustannukset ovat niin korkeat.
Asuntopolitiikassa olisi ratkaistava useita kysymyksiä. Miten ylläpidetään mahdollisuuksien tasa-arvoa niin, että mahdollisimman monella olisi niin halutessaan mahdollisuus ostaa oma koti vanhasta tai uudesta asuntokannasta? Miten asuntopolitiikalla parannetaan asuinoloja, asuinviihtyisyyttä ja -turvallisuutta? Miten asuntopolitiikalla edistetään perhepolitiikkaa, kansantalouden kilpailukykyä ja rohkaistaan teollisuuden ja yritystoiminnan investointeja Suomeen?
Olisiko jo syytä tunnustaa, että velkaantumisen ja asuntojen hintojen hurjan nousun vuoksi kansa on köyhtynyt hurjasti, jos mittarina käytetään kykyä ostaa oma asunto? Pitäisikö miettiä, miten tämä ostovoiman vähennys korvataan kansalaisille? Perinteisesti ammattiyhdistystoiminnassa on taisteltu ostovoiman säilymisen puolesta. Yksi keskeinen haaste olisikin pohtia, miten tämä ostovoima taataan, harjoittamalla kohtuuhintaista asuntopolitiikkaa ja kehittämällä uusia asuntopolitiikan välineitä vaiko vaatimalla tuntuvia palkankorotuksia koko palkansaajakenttään?