Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisessa mahdollisuuksien tasa-arvo, yhdenvertaisuus ja eriarvoisuuden lieventäminen ovat olleet tärkeitä periaatteita. Asuntopolitikassa nämä olivat tärkeitä tavoitteita 1960- ja 1970-luvuilla, kun suuret ikäluokat muuttivat kotoaan, ja kun maaltapako ja kaupungistuminen viimeksi jakoivat Suomen asuntomarkkinat kahteen kastiin. Aravalainoitus ja tukien allokointia toteuttaneet Asuntohallitus ja ARA sekä kuntien asuntotoimi olivat tasa-arvoisuutta edistäneen asuntopolitiikan työrukkasia.
Valtion tukijärjestelmän kautta aloitettiin kiireisimpinä vuosina jopa 35.000 asunnon tuotanto. Sittemmin 90-luvun lama sekä maailmalla omaksutut uudet markkinataloutta korostaneet talousopit uskottelivat, että asuntopolitiikka hoituu lähes itsestään markkinoiden toimesta. Eripuolilla Suomea toimineet yleishyödylliset rakennuttajaorganisaatiot ajettiin alas kun omistusARAVA-tuotanto hiljalleen lopetettiin. Samalla lähes katosivat ammattitaitoiset yleishyödylliset rakennuttajaorganisaatiot, jotka olivat tuottaneet suomalaisille yli 400.000 kohtuuhintaista aravaomistusasuntoa. Lopulta jäljelle jäi vain vuokra- ja asumisoikeusasuntotuotantoa ja niidenkin tuotantomäärät kutistuivat. Kehitys käy ilmi oheisesta kaaviosta.
Köyhyyttä tutkinut professori Juho Saari jakaa eriarvoistumiskehityksen viimeisten 50 vuoden aikana neljään jaksoon:
- 1960-luvun loppu – 1970-luvun puoliväli: Hyvinvointivaltion ja tulopolitiikan aikakausi, erot pienenivät voimakkaasti.
- 1976 – 1990: Hitaampi erojen pienenemisen kausi.
- 1991 – 2000: Lama ja laman jälkeinen aika. Tätä jaksoa luonnehtivat suunnanmuutos kohti kilpailullisempaa yhteiskuntaa sekä yhteiskunnallisen hyvän ja toisaalta ongelmien kasautuminen.
- 2000-luvun alusta alkanut kausi: Kasvaneet erot vakiintuivat ja syntyi selkeä yläluokka.
Alla oleva kuva osaltaan selittää ja havainnollistaa yhteiskunnassa tapahtunutta muutosta. Pieni- ja keskituloisten asema myös omistusasuntomarkkinoilla on vaikeutunut.
Juho Saaren mukaan eriarvoisuus on kasvanut Suomessa 1990-luvulta lähtien. Vaikka suomalaisilla menee keskimäärin hyvin, on Suomi kuitenkin eriarvoisempi yhteiskunta kuin ennen. Hyvin pitkään Suomessa eriarvoisuus väheni, mutta 1990-luvun puolivälistä 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puoliväliin suhteellinen köyhyys ja tuloerot Suomessa kasvoivat OECD-maista nopeimmin. Viime vuosina tuloerot ovat pysyneet suhteellisen tasaisina, mutta varallisuuserot ovat olleet kasvussa. Yksityisen vuokra-asuntosektorin kasvu osaltaan selittää näitä eroja.
Asuntopolitiikan yhtenä keskeisenä tavoitteena voisi perustellusti katsoa olevan eriarvoisuuden vähentäminen ja mahdollisuuksien tasa-arvon lisääminen asumisessa. Asuntopolitiikkaa tulisi käsitellä ensisijaisesti yhteiskuntapoliittisena kysymyksenä ja asumista perusoikeutena, joka tulee turvata kaikille. Laatu ja kohtuulliset asumiskustannukset ovat osa perusoikeuksia. Tilanne asettaa suuria toiveita ja odotuksia parhaillaan työtään tekevälle asuntopoliittiselle työryhmälle, joka laatii ehdotuksia pitkäjänteiselle asuntopolitiikalle.