Valtion tukema asuntotuotanto on tärkeä asuntopoliittinen työkalu asumisen kalleutta vastaan, mutta kehno määritelmä asumisen kohtuuhintaisuudelle. Miten kohtuuhintaisuutta sitten kannattaisi määritellä ja mitata?
Elina Sutela
Suomessa asumisen kohtuullinen hinta on tärkeä asuntopoliittinen tavoite. Asian tärkeydestä huolimatta kohtuuhintaisuuden määrittely ja mittaaminen jäävät usein epämääräisiksi. Lopputuloksena on sekava vyyhti erilaisia käsityksiä kohtuuhintaisuudesta. Yhdelle se tarkoittaa sopivaa tulojen ja menojen suhdetta, toiselle asuntomarkkinoiden kysynnän ja tarjonnan tasapainoa ja kolmannelle julkisesti tuettua asuntotuotantoa. Käsitteitä selkeyttämällä keskustelu asuntopolitiikan tavoitteista ja keinoista helpottuu.
Miksi asuntotuotanto ei riitä kohtuuhintaisuuden määritelmäksi?
Suomessa puhe asumisen kohtuuhintaisuudesta kääntyy toistuvasti keskusteluun erilaisista alle markkinahintaisen asuntokannan muodoista. Tällöin kohtuuhintaisuus
Jarkko Rasinkangas
rinnastuu asuntoihin, jotka on rakennettu julkisen sektorin tuella ja kohdennetaa pieni- ja keskituloisille. Esimerkkinä tästä ovat kaupunkien vuokrataloyhtiöiden vuokra-asunnot, joita saatetaan nimittää kohtuuhintaisiksi vuokra-asunnoiksi.
Tämä rinnastus aiheuttaa turhaa sekavuutta, sillä siinä sekoittuvat asuntopolitiikan tavoite – asumismenojen sopiva taso suhteessa tuloihin – ja keino päästä tavoitteeseen. Käytännössä kohtuuhintaisuus tarkoittaa julkisessa asuntotuotannossa pyrkimystä alle markkinahintaan, ja omakustannusperiaatteen noudattamista asumismenojen muodostamisessa. Tämä ei selvennä, millainen asumismeno on suhteessa asukkaan tulotasoon tai onko tämä suhde kohtuullinen. Toisaalta rinnastus antaa ymmärtää, että asuntokysymys koskisi vain niitä, joille kyseinen asuntokanta on kohdennettu.
Lisäksi asuntokannan kutsuminen kohtuuhintaiseksi typistää asuntotuotannon tukien tavoitteet ja ominaisuudet
Jutta Juvenius
asumisen hintaan. Julkisella asuntotuotannolla on muitakin tarkoituksia kuin kohtuullinen asumismeno. Tuilla pyritään muun muassa turvaamaan asumisen pysyvyyttä, vähentämään asunnottomuutta ja kehittämään asuinympäristöjä. Toisaalta julkinen asuntotuotanto nostetaan tutkimuskirjallisuudessa keskeisenä keinona vähentää asumisen markkinaehtoisuutta, ja asuntojen käyttämistä voitontavoitteluun tai pääoman kerryttämiseen.
Normatiivinen näkökulma kohtuullisiin asumismenoihin
Suomessa asuntopolitiikan tavoitteet ilmentävät normatiivista näkökulmaa asumiseen: pyrkimyksenä ovat asumismenojen ja tulojen sopiva suhde. Tämä näkökulma pitää sisällään kotitalouden ulkopuolisen tahon – asuntopolitiikassa usein julkisen sektorin – tekemän normatiivisen kannanoton, mitä pidetään ”sopivana” tai ”riittävänä”.
Ongelma on, että tavoitteen konkretisointi uupuu. Tämä on kuitenkin keskeistä, jotta tavoitteella olisi asuntopolitiikassa selkeä painoarvo. Tutkimuskirjallisuutta tämän näkökulman soveltamisesta ja mittaamisessa huomioitavista tekijöistä löytyy runsaasti.
Asumismenojen sopivaa suhdetta voidaan mitata esimerkiksi meno-osuuksilla tai käteen jäävillä tuloilla. Meno-osuudet mittaavat asumismenojen kohtuullisuutta tuloista prosenttiosuutena. Osuus on helposti ymmärrettävä mittari, mutta tarkka raja-arvo on kuitenkin vaikea perustella: onko sopiva raja esimerkiksi 25, 30 tai alle 40 prosenttia tuloista? Käteen jääviä tuloja mitattaessa tarkastellaan kotitalouden absoluuttisesti käytettävissä olevia tuloja asumismenojen jälkeen. Perusperiaate on sama kuin edellä; riittävätkö tulot kattamaan yhteiskunnallisesti tyydyttäväksi katsotun elintason?
Teknisesti tällaisen mittarin rakentaminen muistuttaa köyhyyttä tai minimikulutusta kuvaavia mittareita – huomio kiinnittyy vain selkeämmin asumismenoihin. Suomessa lasketaan jo esimerkiksi kohtuullista minimikulutusta kuvaavia viitebudjetteja tai arvioidaan pienituloisuutta ja tuloeroja. Mittaamiseen liittyvät poliittiset arvovalinnat ovat sen sijaan hankalia: mitä pidetään kohtuullisena asumistasona, mihin vedetään sopivan asumismenon raja ja mitä ylipäätään pidetään riittävänä elintasona? Samankaltaisiin päätöksiin törmätään esimerkiksi perusturvan tason määrittelyssä.
Katse asuntopolitiikan kokonaisuuteen
Käsitteiden selventäminen helpottaisi keskustelua asuntopolitiikan keinoista päästä kohtuuhintaisuuden tavoitteeseen. Tällä hetkellä käydään vilkasta keskustelua asuntotuotannon lisäämisestä, markkinoiden toiminnan tukemisesta ja kysyntä- ja tarjontatukien keskinäisestä tasapainosta. Epäselväksi jää, mitkä ovat tavoitteita ja mitkä keinoja päästä niihin. Asuntomarkkinoiden tasapaino tai asuntojen tuotantotavoitteet eivät selvennä, toteutuuko tavoite asumismenojen kohtuullisuudesta eri väestöryhmissä. Tämä on ytimeltään poliittinen kysymys, ei johdettavissa markkinoiden toiminnasta tai kuluttajien käyttäytymisestä markkinoilla.
Keskeinen ongelma sekavuuden taustalla on kokonaisvaltaisen poliittisen ohjauksen puute. Asuntopolitiikan keinot vaikuttaa kohtuuhintaisuuteen jakautuvat eri ministeriöiden – keskeisimpinä ympäristöministeriö ja sosiaali- ja terveysministeriö – kesken. Tutkimuksemme perusteella ministeriöiden yhteistyö asuntopolitiikassa on puutteellista. Asumisen kohtuuhintaisuus vaatisi tulojen, menojen ja asuntojen tarkastelua kokonaisuutena eli ministeriöiden selkeää poikkihallinnollista yhteistyötä asumiseen liittyvissä kysymyksissä.
Kohtuulliset asumismenot ovat tärkeä osa hyvää asumista, mutta asuminen on muutakin kuin asumismenoja. Esimerkiksi YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisessa julistuksessa kohtuulliset asumismenot ovat keskeinen osatekijä oikeudessa asuntoon, mutta lisäksi se tarkoittaa muun muassa asumisen pysyvyyttä, asunnon sopivuutta, tarkoituksenmukaista asuinympäristöä ja tarvittavien palveluiden saatavuutta.
Asuntopolitiikassa asumista on mielekkäintä katsoa kokonaisuutena, ja määritellä sen tavoitteet asukkaiden näkökulmasta käsin. Keskeisiä arviointikriteerejä ovat, miten politiikkatoimet vastaavat asukkaiden tarpeisiin ja millaista asuinympäristöä toimien seurauksena syntyy. Asumisen kohtuuhintaisuuden näkökulmasta olennaista on, mahdollistaako tulotaso riittävän hyvän asumisen. Tässä päästään alkuun, jos asuntopolitiikassa otetaan käyttöön normatiivisen näkökulman mukaiset mittarit tavoitteiden muotoilussa ja seurannassa. Oivallisen tilaisuuden tähän tarjoaa hallituksen valmisteilla oleva asuntopoliittinen kehittämisohjelma.
Kirjoittajat työskentelevät Turun ja Helsingin yliopistoissa: Elina Sutela väitöskirjatutkijana (TY/sosiaalitieteet/sosiaalipolitiikka), Jarkko Rasinkangas erikoistutkijana ja yliopistonlehtorina, (TY/sosiaalitieteet/sosiaalityö) sekä Jutta Juvenius väitöskirjatutkijana (HY/sosiologia).
Artikkeli perustuu kesäkuussa 2020 Yhdyskuntasuunnittelu-lehdessä ilmestyneeseen artikkeliin: Sutela, E., Ruoppila, S., Rasinkangas, J., & Juvenius, J. (2020). Kohtuuhintaisen asumisen hajanainen kokonaisuus. Yhdyskuntasuunnittelu, 58(1), 10-32.