Saara Nyyssölä, ARA
ARA on panostanut erityisryhmien asumiseen vuodesta 2005 alkaen, jolloin ryhdyttiin myöntämään investointiavustusta erityisryhmien asumiseen. Itse olen ollut erityisryhmien asumisen kehittämisessä yhdeksän vuotta eli koko sen ajan minkä olen ARAssa ollut töissä. Tuona aikana on tapahtunut valtavan suuri muutos siinä, miten erityisryhmien asuminen nähdään. Vielä 2010-luvulla erityisryhmien asuminen toteutettiin erillisinä asumisyksiköinä omille tonteilleen ja osittain jopa lähipalveluista kaukana. Nyt asuminen nähdään osana tavallista asuntokantaa ja osa kunnista on alkanut ratkaista erityisryhmien asumista osaksi kuntien pitkäjänteistä asuntosuunnittelua niin kuin kuuluu ollakin. Kansainväliset ja kansalliset linjaukset ovat siivittäneet monipuolista erityisryhmien asumisen kehittämistä. Tässä nostoja onnistumisista ja haasteista näiden vuosien aikana.
Ikääntyneiden asumisessa on viime vuosina ollut innokasta, laadukasta asumisen kehittämistä eri puolella Suomea runsaasti. Uudenlaisia ja monipuolisia yhteisöllisyyttä tukevia asumisen ja palveluiden konsepteja on kehitetty ja toteutettukin jo useamman vuoden ajan. Sitä on ollut ilo seurata ja olla myös mukana innostamassa toimijoita uusiin ratkaisuihin. Ikääntyvän väestön määrä verrattuna muihin erityisryhmiin on merkittävä ja jo sekin houkuttelee kehittämään uudenlaisia konsepteja sovellettavaksi monenlaisiin kuntiin. Tehostusta palveluasumisesta on siirrytty monenlaisiin välimuotoisiin asumisratkaisuihin. Valinnan varaa alkaa olla jo pienemmilläkin paikkakunnilla. Ikääntyneet haluavat asua tavallisilla asuinalueilla tavallisissa yhteisöllisissä asuintaloissa lähipalveluiden äärellä ja tähän kunnat ovat lähteneet hienosti mukaan.
Ikääntyneiden asumisessa on tärkeää ennakoida tuleva, varautua ajoissa ikääntymiseen ja miettiä mikä olisi itselle sopiva asumismuoto, jossa voisin ikääntyä turvallisesti. Ennakoivaa varautumista pitää ikääntyneen itsensä lisäksi tehdä myöskin kunnissa ja muiden toimijoiden tahoilla.
Asunnottomuuden vähentäminen on edennyt viime vuosina mallikkaasti asunto ensin -periaatteen mukaisesti. Tästä olisi hyvä ottaa oppia myös muiden erityisryhmien asumista mietittäessä.
Keskustelu kehitysvammaisten laitosasumisen purkamisesta ja asuntojen tarjoamisesta lapsuudenkodeistaan muuttaville kehitysvammaisille on ollut monipolvista ja usein monien intressien läpitunkevaa. Muutostyö on ollut ajoittain vaikeaa. Mutta ilahduttavaa on kuitenkin, että monet laitoskiinteistöt ovat jo sulkeneet ovensa ja moni kehitysvammainen on saanut unelmiensa oman kodin.
Kehitysvammaisten asumisratkaisujen monipuolistamisessa on kuitenkin vielä paljon tehtävää ja kunnissa pitkäjänteisempää asuntosuunnittelua ei ole tehty siinä määrin kuin mitä esimerkiksi ikääntyneiden asumisen kehittämisessä. Yksittäisiä oivaltavia hankkeita ja uusia asumisen ja palveluiden konsepteja on toki kaiken aikaa kehitelty ja pilotoitu, mutta ryhmäkotiasumien on edelleen turvalliseksi koettu ja usein ainoaksi vaihtoehdoksi tarjottu asumismuoto. Asumisratkaisu on valitettavan usein tehty palvelutuotannon ehdoilla. Muutos siis etenee pienemmin askelin kohti yhdenvertaista asumista, ja kehittämistä ja haasteita vielä riittää.
Heikoimmin ovat mielenterveyskuntoutujien asumisasiat – heillä ei ole puolestapuhujia. Suomi on kuitenkin ratifioinut jo 2016 YK:n vammaissopimuksen, mutta sen vaikutukset näkyvät vähiten mielenterveyskuntoutujien asumisessa. Suuntaus on pikemminkin ollut isojen ja palveluilta syrjissä sijaitsevien asumisyksiköiden rakentaminen, vaikka yhä useamman mielenterveyskuntoutujan toiveena on tavallinen asunto ja kotiin saatava räätälöity apu ja tuki. Ei voida puhua yksilöllisistä ja asukkaiden asumistarpeiden mukaisista asumismuodoista, jos valtaosa uusistakin asumisratkaisuista näyttäytyy mieluummin tavallisesta elämästä ja lähiyhteisöstä eristävinä kuin integroivina ratkaisuina. Mielenterveyskuntoutujien asumisessa isoin kysymys onkin, milloin herätään puolustamaan heidän oikeuttaan asua siellä missä he haluavat ja kenen kanssa he haluavat.