Osittainen purkaminen keinoksi lähiöiden muodonmuutokseen

	Osittainen purkaminen havainnollistettuna kolmen kuvan sarjana: lähtötilanne (kuva: Harri Hagan) Osa rakennuksesta puretaan (kuva: Harri Hagan) Tavoitteena voi olla esim. parvekkeiden ja luonnonmukaisten pintamateriaalien lisääminen (kuva: Harri Hagan)

Muuttoliike on merkittävä lähiöiden kehitysedellytyksiin vaikuttava ilmiö niin muuttotappio- kuin kasvualueillakin. Asuntopulasta kärsivillä kaupunkiseuduilla lähiöasunnot kelpaavat vuokralaisille sellaisenaan, jolloin lähiöiden kehittämiselle ei välttämättä ole painetta. Kutistuvilla alueilla taas vuokratalot tyhjenevät, ja kunnanvirastossa ihmetellään, mitä tehdä, kun ei ole varaa ylläpitää mutta purkaminenkin maksaa.

Nykynäkemyksen mukaan arava-asuntoja rakennettiin paljon väärille paikkakunnille. Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus ARAn ylijohtajan Hannu Rossilahden mukaan [kts. 1] 1960-80-luvuilla luottamus kasvuun ja asuntojen tarpeeseen aiheutti ylimitoitettua rakentamista maaseudun syrjäkylille. Vaikeuksissa ovat esimerkiksi nyttemmin alas ajetun teollisuuden työvoimatarpeesta syntyneet pikkulähiöt. Ongelma kohdistuu erityisesti muuttotappiokuntiin, joissa kuntatalous on muutenkin ahtaalla. Muuttotappiollisia on Suomen reilusta 300 kunnasta yli puolet. Toisaalta tyhjenemistä on pisteittäin ja alueittain jopa kasvupaikkakunnilla.

Lähiöbuumin aikaisia yksittäisiä kerrostaloja on toistaiseksi purettu vain pahimmilla muuttotappioalueilla. Toisin kuin lähiöiden syntymisen aikaan, jolloin puukaupungit saivat väistyä kerrostalojen tehotuotannon tieltä, purkaminen on nyt tabu. Rossilahden visiot esimerkiksi Helsingin Tapulikaupungin nykyisten rakennusten purkamisesta ja korvaamisesta uusilla herättivät vuonna 2008 voimakasta tuohtumusta ja vastustusta alueen asukkaissa. ARAn laskelmien mukaan jopa 40 000 aravavuokra-asuntoa pitää lähivuosina korjata perusteellisesti tasoa nostaen tai purkaa. Määrä edustaa kymmenesosaa Suomen 400 000 aravavuokra-asuntokannasta. Rossilahden mukaan purkutarve saattaa olla suurempikin, sillä esimerkiksi Ruotsissa samankaltaista asuntojen ylitarjonnan ongelmaa ratkottaessa 60% poistettavista asunnoista on purettu.

Nyt, vain 40 vuoden käytön jälkeen, lähiöiden rakennuskanta vaatii perusteellista teknistä korjaamista sekä sisältä että ulkoa. Tekninen korjaus on kuitenkin pelkkä välttämättömyys, eikä se välttämättä vielä paranna lähiöiden kilpailukykyä asuntomarkkinoilla. Sekä kotimaisten että ulkomaisten tutkimusten mukaan kevyt pintaremontointi ja välttämätön tekninen korjaaminen eivät riitä muuttamaan huonomaineisiksi leimautuneiden alueiden negatiivista kierrettä, vaan mielikuvien muuttamiseksi tarvitaan radikaalia transformaatiota. Asuntojen käyttöasteongelmista kärsivillä alueillakaan yksittäisten rakennusten purkaminen kokonaan asuntojen määrän vähentämiseksi ei ratkaise jäljelle jäävien heikkoa arkkitehtonista ja teknistä laatua, huonoa houkuttelevuutta, laatutason jälkeenjääneisyyttä ja esteettömyyden puutetta. Tosiasia on, etteivät maalta muuttaneen väestön sääsuojiksi pystyyn rykäistyt lähiöasunnot enää maalilla ja laastilla paikattunakaan vastaa 2010-luvun ihmisen asumistarpeisiin ja -ihanteisiin.

Lähiöissä sijaitsee yksi kolmasosa maamme kerrostaloasunnoista ja asuu viidennes väestöstä. Tällä hetkellä vaikuttaa, ettei millään taholla ole kokonaisnäkemystä, mitä tehdä Suomen lähiöille. Purkaminen – joko kokonaan tai osittain – on ylipäätään realistinen vaihtoehto vain vuokrataloissa, joita on alle puolet Suomen lähiökannasta. Yksityishenkilöiden omistamien asunto-osakeyhtiöiden mahdollisuus sopeutua yhteiskunnan suureen rakennemuutokseen on inhimilliseltä näkökannalta vielä merkittävämpi ja vaikeampi kysymys. Jatkuvaan kasvuun perustuvan kehityksen aikakausi alkaa olla ohi useammilla yhteiskunnan osa-alueilla, niin lähiöissäkin. Alueiden ja yksittäisten rakennusten elinvoimaa on yhä useammin haettava laadullistavan kutistumisen kautta.

Itäisessä Saksassa osapurkaminen ja siitä seuraava rakennusten muodonmuutos on osoittautunut tehokkaaksi keinoksi vahvistaa elementtikerrostaloasuntojen asemaa vuokramarkkinoilla, joilla on yli miljoonan asunnon ylitarjonta. Hienoimpia esimerkkejä tästä lähestymistavasta on Leinefelden pikkukaupunki, jossa osapurkaminen valittiin ratkaisuksi kaupungin vuokra-asuntojen käyttöasteen nostamiseen ja koko kaupungin imagon ja houkuttelevuuden parantamiseen. DDR:n aikaan puuvillateollisuuden ympärille rakentuneen, nyttemmin kutistuvan kaupungin asunnoista 90% sijaitsee elementtikerrostaloissa. Lähes kaikki kaupungin kerrostalot madallettiin ja korjattiin radikaalisti arkkitehtitoimisto Stefan Forsterin suunnitelmien mukaan. Toteutukset ovat vakuuttavia. Eräs kiinnostava osapurkamisen muunnelma on lähes 200 metriä pitkän lamellitalon viipalointi kahdeksaksi itsenäiseksi kaupunkivillaksi. Leinefelde sai lähiökorjaamisestaan eurooppalaisen kaupunkisuunnittelupalkinnon vuonna 2004. [2]

	Purkamisen erilaisia konsepteja (kuva: Satu Huuhka)

Ilmastonmuutoksen myötä olemassa olevaan rakennuskantaankin kohdistuu nyt uusia energiatehokkuusvaatimuksia. Nämä vaatimukset sekä väistämätön tekninen korjaustarve voidaan nähdä lähiöiden kannalta myös mahdollisuutena, jonka yhteydessä niiden käytettävyys, ilme ja imago voidaan – ja myös tulisi – päivittää nykyaikaan. Väestörakenteen muutokset edellyttävät uusien asuntotyyppien saamista lähiöihin, enemmän sekä sinkku- että perheasuntoja. Olemassa olevan infrastruktuurin hyödyntäminen on järkevää, mutta imagon ja vetovoimaisuuden parantamiseksi ja sosiaalisen segregaation ehkäisemiseksi tarvitaan uutta, houkuttelevaa arkkitehtuuria. Olemassa olevien rakennusten osittainen purkaminen ja madaltaminen tarjoaa keinon muuttaa lähiötalojen yksitoikkoista massoittelua energiakorjausten yhteydessä. Vanhojen asuinkerrostalojen uudelleenmuotoilu – joillain alueilla madaltaminen, toisilla korottaminen – yhdistettynä alueelliseen täydennysrakentamiseen on rakennetun ympäristön uudelleensuunnittelua, jossa parannetaan alueen imagoa, lähiympäristön mittakaavaa, rakennusten ulkonäköä sekä alueiden ja asuntojen tilallisuutta ja toiminnallisuutta. Olisiko osittaisesta purkamisesta Suomessakin keinoksi, jonka avulla 1960- ja 70-luvun alueet voisivat muuttaa muotoaan tehokkuuden aikakauden leimaamista lähiöistä täysivaltaisiksi, valtaväestön silmissä vakavasti otettaviksi asuinalueiksi?