Uutinen 21.1.2016 klo 12.01
Noin 75 prosenttia suomalaisista asuu kaupungeissa tai taajamissa ja kaupungistuminen etenee kiihtyvää vauhtia. Väestömagneetteja ovat suuret keskuskaupungit. Tässä tilanteissa asunnoista, ja etenkin kohtuuhintaisista asunnoista, on pulaa. Asumisen kalleus on ongelma etenkin pienituloisille kotitalouksille, mutta myös keskituloisilla on haasteita pärjätä etenkin pääkaupunkiseudun asuntomarkkinoilla.
Voimakkaan muuttoliikkeen takia pitäisi asuntoja tuottaa selvästi nykyistä enemmän etenkin Helsingin seudulla. Uusia asuntoja tarvitaan seuraavan 15 vuoden aikana jopa lähes puoli miljoonaa kappaletta. Yli kaksi kolmasosaa tarpeesta kohdistuu kolmelle suurimalle kaupunkiseudulle.
Millaisia keinoja valtiolla ja kunnilla on vaikuttaa asuntojen tarjontaan, miten hallita kaupungistumista?
Kunnilla keskeinen rooli, valtion kannustimia tarvitaan
Päätöksenteolla vaikutetaan vahvasti siihen, miten kaupungit kasvavat. On oleellista vaikuttaa siihen, että kunnat lisäisivät tontti- ja asuntotarjontaa. Tähän tarvitaan valtion kannustimia.
Kohtuuhintaiseen asumiseen kuuluu paitsi asunnon hinta tai vuokra, myös liikkumisesta tulevat kustannukset. Liikenneinvestoinneilla on keskeinen merkitys, koska ne luovat edellytyksiä kaavoituksen ja tonttitarjonnan lisäämiselle ja edesauttavat asuntojen rakentamista.
Liikenneinvestoinnit ovat monesti suuria ja aiheuttavat kustannuksia kunnille ja valtion osallistumisella hankkeisiin on tämän takia keskeinen merkitys.
Asumisen kokonaisvaltaisen strateginen suunnittelu tulisi kytkeä kiinteämmin kaavoitukseen ja maankäyttöön liikenne- ja ympäristöstrategioiden kanssa. Asemakaavoitukseen tarvittaisiin muuntojoustavuutta. Tämä voisi tapahtua esimerkiksi siten, että kaavoitukseen sisältyisi myös kasvun mahdollisuus 10-30 vuoden ajanjaksolla. Päätöksentekoprosessista saataisiin näin joustavampi ja voitaisiin vähentää myös eri vaiheissa toistuvien osallistumisen, kuulemisen, arvioinnin ja myös kaavasta valittamisen vaiheita.
ARA-tuotanto on edullinen tapa edistää pienituloisten asumista
Vuokriltaan säädelty ARA-asuntotarjonta on yhteiskunnan kannalta kustannustehokas tapa vaikuttaa asumisen kustannuksiin. Tuki perustuu suurelta osin säädeltyyn vuokratasoon. Alhaisen korkotason vallitessa ainoa valtion tuki on lainoihin sisältyvä takaus.
Kotitalouksille suoraan kohdentuvien asumistukien määrä on kasvanut voimakkaasti. Viiden edellisen vuoden aikana maksettujen asumistukien määrä on kasvanut 500 miljoonalla eurolla. Tämän lisäksi kunnat maksavat toimeentulotuessa asumisen menoja arviolta 300 miljoonaa euroa. Ilman vuokriltaan säädeltyä ARA-asuntokantaa asumistukimenot olisivat vielä huomattavasti suuremmat.
Viime vuosina ARA-asuntojonot ovat kasvaneet kasvukeskuksissa. Kun pienituloisten ja työttömien on hankittava asuntonsa vaparahoitteisilta vuokramarkkinoilta, näkyy se maksettujen asumistukien jatkuvana nousuna. Samaan aikaan vapaarahoitteisten vuokratalojen omistajat ovat tehneet ennätystuloksia. Niiden ansiosta vuokra-asuntojen tarjonta on lisääntynyt, mutta vuokralaisten ja veronmaksajien kannalta kalliilla tavalla.
Vuokra-asuntojen tarjonnan kasvu on hillinnyt vuokrien nousua vain hieman asuntojen kovan kysynnän takia. Erot pääkaupunkiseudun ARA- ja markkinavuokrien välillä ovat kasvaneet suuriksi. Valmisteilla olevan uuden 10 vuoden lyhyeen korkotukimallin toivotaan osaltaan lisäävän kohtuuhintaisia asuntoja kasvukeskuksiin.
Hyvää asumista kaikille
Asuntotarjonnan riittämättömyyden lisäksi kaupunkiseutujen haasteena on voimistuva alueellinen eriytyminen. Moni suomalainen pitää arvona sitä, että meillä ei ole voimakkaasti eriytyneitä rikkaiden ja köyhien asuinalueita. Tutkimusten perusteella esimerkiksi monet hyvätuloiset vanhemmat, kasvaneista eroista huolimatta toivovat, että heidän lapsillaan olisi asuinympäristössä, koulussa ja päiväkodissa luonnollinen mahdollisuus tutustua eri taustoista tuleviin lapsiin. Osaltaan tämän on mahdollistanut laadukas ja kohtuuhintainen ARA-vuokrakanta. Kiristyvässä vuokra-asuntotilanteessa riskinä kuitenkin on, että epämääräiset asumisjärjestelyt ja heikompien ryhmien hyväksikäyttö asuntomarkkinoilla yleistyy.
Asumisen turvaaminen ja laadukkaat asuinympäristöt ehkäisevät syrjäytymistä ja vahvistavat yhteiskuntarauhaa. Kansainvälisten esimerkkien valossa tämä on tosiasia. Suomessa hyväosaisten ei tarvitse asua aidatuilla alueilla tai valita asuinpaikkaansa lähikoulun laatuun perustuen. Asuntojen ja asuinalueiden arvo on helppo ilmoittaa neliöhintoina. Asumiseen liittyy kuitenkin paljon muitakin arvoja kuin markkina-arvo, joista oikeus ihmisarvoiseen elämään ei ole vähäisimpiä.
Kaupungistuminen voimistuu joka tapauksessa, mutta pitääkö kaupungeissa asumisen kallistua jatkuvasti?