Kohtuuhintaisista vuokra-asunnoista on jatkuvaa pulaa, erityisesti suuremmissa kasvukeskuksissa. Kun 70-, 80- ja 90-luvuilla kohtuuhintaisia arava- ja ARA-vuokra-asuntoja tuotettiin noin 10 000 asunnon verran vuosittain koko maassa, aleni vuosittainen tuotanto 2000-luvulla runsaaseen 2 000 uuteen asuntoon, viime vuosina määrä on jäänyt jo selvästi tämänkin alle. Samaan aikaan kaupungistuminen ja muuttoliike ovat jatkuneet kiivaana ja vuokra-asunnon hakijajonot ovat pidentyneet. Tarve kohtuuhintaiselle asuntotuotannolle pysyy akuuttina.
Kohtuuhintainen vuokra-asuntotuotanto on ollut vähäistä, vaikka kysyntä on jatkuvasti kasvanut. Tilanne on heijastunut vapaarahoitteiselle vuokra-asuntosektorille, joka on paikannut perinteisen ARA-tuotannon ontumista. Vapaarahoitteisten asuntojen kysyntä on ollut kovaa, vuokrat ovat nousseet ja vuokranantajat ovat tyytyväisiä vuokraustoiminnan taloudelliseen kannattavuuteen. Kohoavat vuokrat ja puute kohtuuhintaisista asunnoista ovat muodostaneet lähes itseään ruokkivan asuntopoliittisen noidankehän.
Kohtuuhintaisten vuokra-asuntojen puute on ollut useiden hallitusohjelmien haaste ja vuokra-asuntotuotannon lisäämiseen on eri hallituskausilla pyritty vastaamaan pääasiassa vanhoin keinoin. Poikkeuksena oli 2009–2010 elvytyshengessä laadittu määräaikainen niin sanottu välimalli, jonka turvin käynnistyi kahden vuoden aikana 7 400 uuden asunnon rakentaminen. Asunnot menivät nopeasti vuokralle, vaikka neliövuokratasot olivat perinteisiä ARA-vuokria korkeammat. Samalla kuitenkin vapautui muualta vuokra-asuntoja. Malli sai osakseen myös arvostelua, sillä jotkut kokivat sen suuressa tulipalossa vääräksi sammutustavaksi. Asuntopoliittisessa keskustelussa on monesti painotettu erilaisia vaatimuksia ja rajoituksia kohtuuhintaisia asuntoja tuottaville toimijoille. Keskustelussa on kuitenkin jäänyt vähemmälle huomiolle, että toiminta, jossa ylipäänsä tuotetaan markkinoille ARA-hintaisia vuokra-asuntoja niitä tarvitseville, on tässä ajassa jo sinänsä sangen yleishyödyllistä toimintaa – riippumatta rajoitusajan pituudesta. Kun asuntojen tarven suuri, lienee paikallaan pohtia myös sitä, kumpi on tärkeämpää, varmistaa uustuotannon runsaat ja pitkät rajoitusajat vuosikymmenien päähän vai ARA-hintaisen vuokra-asuntotuotannon voimakas lisääminen. Tehokkaasti toimivat markkinat, joissa tarjontaa on runsaasti, parantavat yleensä saatavuutta, alentavat hintoja ja antavat enemmän valinnan mahdollisuuksia. Muuten – Suomessa on jo 192 kuntaa, joissa asuntoja on markkinoilla niin runsaasti, että omakustannusperiaatteella määritelty vuokra on korkeampi kuin vapaarahoitteisten asuntojen vuokra.
Sipilän hallitusohjelmassa on tavoitteena edistää monin eri tavoin kohtuuhintaisten vuokra-asuntojen tarjontaa ja tuotantoa. Yhtenä keinona on mainittu uusi kymmenen vuoden välimalli. Myös alalla on odotuksia uusista rahoitusmalleista. Allekirjoittanut asetettiin selvittämään, millainen uusi kymmenen vuoden välimalli olisi kehitettävissä valtion tukeman vuokra-asuntotuotannon lisäämiseksi. Toivon rakentavaa ja avointa keskustelua asiasta, jotta saadaan vihdoinkin aikaan lisää niitä kohtuuhintaisia uusia asuntoja.