Asumisesta puuttuu yhdenvertaisuussuunnitelma

RSS
27.6.2019 Hannu Rossilahti, ylijohtaja, ARA

Yhdenvertaisuus asumisessa on entistä tärkeämpi teema. Nykyinen asuntokeskustelu keskittyy ensi sijassa asuntotuotannon määriin ja rakentamisen, asuntojen kalleuteen ja tonttimaan niukkuuteen ja esimerkiksi energiatehokkuuteen. Yhdenvertaisuusteeman osalta eniten esillä on ollut esteetön asuminen kaikille.

Talouden nobelisti, Yalen yliopiston kansantaloustieteen professori Robert Shiller sanoo, että vaikka eriarvoistumista mitataan usein kotitalouksien tuloilla, sitä olisi syytä mitata myös asunnonostokyvyllä. Shiller muistuttaa, että yhä useammissa suurkaupungeissa asuntojen hinnat alkavat olla liian korkeita keskituloisille ihmisille. Hän varoittaa kehityksestä, jossa liian kova asuntojen hintojen nousu pakottaa ihmiset muuttamaan asumiskustannuksiltaan edullisimmille alueille.

Tarvittaisiin enemmän kohtuuhintaisia ja edullisia omistus- ja vuokra-asuntoja. Tätä kehitystä toisaalta pyritään monesti rajoittamaan, koska se voisi alentaa jo asuvien omistajien asuntojen arvoa. Samoin monet kaupungit haluavat hillitä kasvuaan, koska siihen liittyy julkisia menoja. Niukka tonttien ja asuntojen tarjonta halutuilla alueilla nostaa asuntojen ja asumien hintaa, joka puolestaan lisää eriarvoisuutta ja vähentää eri ryhmien mahdollisuutta valita asuinpaikkansa.

Aiemmin yhdenvertaisuutta asumisessa edistettiin muun muassa omistusaravalainoilla. Suomeen on tuotettu kaikkiaan noin 440.000 kohtuuhintaista omistusasuntoa edullisten valtion aravalainojen turvin. Järjestelmä perustui edulliseen rakentamiseen ja edulliseen rahoitukseen. Esimerkiksi vielä 80- ja 90-lukujen vaihteessa Helsingin asuntotuotantotoimisto ATT tuotti hinnaltaan säädeltyjä, aravavuokra-asuntoja kuin myös aravaomistusasuntoja, jotka olivat neliöhinnoiltaan lähes markalleen samanhintaisia. Samanlaisia rakennuttajia oli runsaasti ympäri maata. Takavuosikymmenten käytännöt ja järjestelmät, joilla pieni- ja keskituloisille annettiin todellisia mahdollisuuksia päästä kohtuuhinnoin omistusasuntoon, lisäsivät kohtuuhintaisen asuntotuotannon kokonaismäärää, vähensivät eriarvoisuutta asuntomarkkinoilla ja alensivat asumisenkustannuksia. Samalla suuri joukko suomalaisia pienituloisia pääsi omistusasumisen uralle.

Tänä päivänä tällaiset asumisen taloudellista yhdenvertaisuutta edistävät omistamisen mallit puuttuvat lähes kokonaan. Tarjolla on kovan rahan asuntotuotantoa markkinahinnoin niin omistus kuin vuokramarkkinoilla. Asuntomarkkinoilla kaikkein heikoimmassa asemassa oleville on vielä valtion tukiehdoiltaan kaikkein sosiaalisinta vuokra-asuntotuotantoa, mutta tuotantomäärät ovat pudonneet lähes kymmenesosaan takavuosikymmenten määristä. Välimuodot asumisen järjestämisessä puuttuvat nyt lähes täysin. Kaikkea kohtuuhintaisen asumisen kysyntää ei voi ratkaista pelkästään tarjoamalla kaikkein sosiaalisinta asuntotuotantoa.

Niinpä ihmiset, jotka eivät pysty hankkimaan omistusasuntoa asuntomarkkinoilta joutuvat käytännössä vapaarahoitteisille vuokra-asuntomarkkinoille. Kiihkeän kaupungistumisen oloissa asuntotarjontaa on kysyntää vähemmän ja tämä on johtanut nykyongelmiin: vuokratasot ovat korkeita ja asumisen kulut asukkaille kuin myös yhteiskunnan maksettavaksi koituvat asumistuet ovat vuosittain nousseet nopeasti.

Yksi taloudellinen ulottuvuuden osa-alue on alueiden ja maan jakautuminen muuttovoitto- ja muuttotappioseutuihin. Kasvualueilla asunto-omaisuuden ja maan hinta nousee jatkuvasti ja osassa hinnat liikkuvat alaspäin. Finanssikriisin jälkeen kasvukeskuksissa maksetut asuntojen hinnat ovat nousseet kymmeniä prosentteja, mutta taajamien ulkopuolella kehitys on päinvastaista. Koko totuus ei paljastu edes myyntitilastoista, sillä osalle kiinteistökantaa ei ole löytynyt edes ostajaa eikä myyntihintaa. Kaupungistumiskehitys lisää taloudellista eriarvoisuutta hintojen muodostuksen kautta ja vähentää väestöltään vähenevien asukkaiden taloudellisia mahdollisuuksia muuttaa.

Korkeilla asumiskuluilla ja kaupungistumisella on sosiaalisia ulottuvuuksia, sillä ne ohjaavat pieni- ja keskituloisia edullisimman asumisen alueille ja kauemmaksi kaupunkien keskustoista ja palveluista. Tämä lisää asuinalueiden erilaisuutta ja ehkäpä myös eriarvoistumista. Samalla kaupunkien kalliiden kaupunginosien sosiaalinen koostumus ja identiteetti muuttuvat. Oman lisänsä tähän tuo asuntokannan ikääntyminen ja vanhojen lähiöiden asema. Vuokratalovaltaiset alueet tulevat kalliiden peruskorjausten myötä sementoiduksi pitemmäksi ajaksi vuokra-asuntoalueiksi. Eikä lähiötalojen peruskorjaaminen lisää lähiöiden kaupunkiominaisuuksia – juuri niitä sisältöjä, joita nykypäivänä eniten haetaan.

Vanheneva asuntokanta, nousevat asumisen kulut kysytyillä alueilla ja kohtuuhintaisen asuntotuotannon vähäisyys rajoittavat erilaisten yhteiskunnallisten ryhmien ja asunnontarvitsijoiden mahdollisuuksia ja pääsyä osaksi toimivia, haluttuja ja eläviä asuin- ja kaupunkiyhteisöjä.

Asumisen yhdenvertaisuuteen liittyy myös tärkeitä yhteiskunnallisia ulottuvuuksia. Asumiseen kytkeytyy monia ns. erityisryhmiä, kuten vammaisia ja vanhuksia, joilla on asumiseen ja hoivaan liittyviä erityistarpeita. Miten heidät otetaan huomioon? Rakennetaanko uusimuotoisia isoja asuinkokonaisuuksia tai laitoksia, joissa on pelkästään yhteen tai useampaan erityisryhmään kuuluvia vai integroidaanko heidät osaksi normaalia elämää tarjoamalla tarkoituksenmukaisia asuntoja tavanomaisessa asuntokannassa?

Miten huolehditaan kotoaan muuttavista nuorista ja nuorista aikuisista sekä pienituloista lapsiperheistä? Entä miten integroidaan yhdenvertaisella tavalla muuttoliikkeen mukanaan tuomat ulkomaalaiset, etniset ryhmät ja eri uskontojen edustajat osaksi yhdenvertaista yhteiskuntaa? Millaisia mahdollisuuksia ja keinoja on oikeasti tarjolla?

Työelämässä työantajilta vaaditaan tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelmia. Tällöin yhdenvertaisuus tarkoittaa sitä, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia ja ettei ketään saa syrjiä iän, syntyperän, varallisuuden, tulojen, kansalaisuuden, kielen, uskonnon vakaumuksen, terveydentilan, vammaisuuden, perhesuhteiden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.

Vierailin hiljattain Amsterdamissa, jossa kaupunki kasvaa ennätyksellisen voimakkaasti mm. muuttoliikkeen seurauksena. Siellä ei haluta estää kaupungin kasvua vaan mietitään, miten luodaan kaupungille uusia mahdollisuuksia ja keinoja, joilla erilaiset ihmiset ja ryhmät, vanhat ja uudet, voivat elää hyvää ja onnellista kaupunkielämää – yhdessä!

Meillä Suomessakin on käynnissä voimakas kaupungistuminen, joka mullistaa elämää monella tapaa, niin taloudellisesti, sosiaalisesti kuin yhteiskunnallisestikin. Ehkä meillä olisi tarvetta laatia työelämästä tutulla tavalla uusia asuntopolitiikan yhdenvertaisuussuunnitelmia, joilla voitaisiin luoda nykyistä parempia mahdollisuuksia siihen, että kaikilla asukkailla olisi yhdenvertaisia mahdollisuuksia kuulua ja osallistua samaan yhteisöön ja yhteiskuntaan.

Ei kommentteja. Ole ensimmäinen kommentoija.