Aravasta ARAan – näin kaikki alkoi 70 vuotta sitten

Seitsemän vuosikymmenen kuluessa ARAn ja sen edeltäjävirastojen tuella on Suomeen rakennettu yli miljoona asuntoa.

Nykyisen ARAn historiallinen juuri on vuoden 1949 uudistuksissa, joissa haluttiin koota ja uudistaa asuntotuotantotukea koskeva lainsäädäntö ja suunnata tuki asutuskeskusten polttaviin tarpeisiin. Asuntolainsäädännön toimeenpanoa varten perustettiin tilapäinen Arava-virasto ja ensimmäiset aravalainat myönnettiin 1.4.1949.

Toisen maailmansodan jälkeen Suomessa oli paha asuntopula. Sota oli estänyt rakentamisen ja toisaalta hävittänyt paljon rakennuksia. Lisäksi luovutetuille alueille jäi 10 % Suomen asuntokannasta ja lähes puolen miljoonan siirtoväki oli asutettava nopeasti. Jo välirauhan aikana vuonna 1940 oli luotu sosiaaliministeriön alainen valtion asuntolainoitusjärjestelmä monilapsisia, vähävaraisia perheitä varten. Lisäksi oli perustettu sosiaalista asuntotuotantotoimintaa harjoittavia yleishyödyllisiä yrityksiä rakentamaan asuntoja vähävaraisille ja suurperheille, mm. SATO eli Sosiaalinen Asunnontuotanto Oy.

Hallitus asetti syyskuussa 1947 komitean valmistelemaan laajaa suunnitelmaa asutuskeskusten asuntotuotannosta. Komitea esitti toimenpiteitään huhtikuussa 1948 ja sen pohjalta vuoden 1949 talousarvioon otettiin 3 miljardin markan määräraha "Lainoihin yleishyödyllistä asuntotuotantoa varten". Sama komitea valmisteli sosiaaliministeriölle esityksen uudeksi laiksi asuntolainoista, -takuista ja –avustuksista.

Hanke etenee vaalien jälkeen

Kesän 1948 vaalien jälkeen SDP:n johtama vähemmistöhallitus nimitti nopeasti asuntorakennustoiminnan organisoimiskomitean, jota johti silloinen Postipankin toimitusjohtaja Teuvo Aura. Tätä uudistusta oli vauhdittanut Väestöliiton ja Vuokralaisten Keskusliiton hallitukselle tekemä ehdotus perustaa pysyvä valtion keskusvirasto ohjaamaan asuntopolitiikan kokonaisuutta. Esimerkkinä tehokkaasta ja keskitetystä valtiojohtoisesta toiminnasta nähtiin Sotakorvausteollisuuden valtuuskunta SOTEVA. Samanlainen elin haluttiin asuntoalallekin. Sen nimeksi ehdotettiin Asuntorakennustuotannon valtuuskuntaa, josta kansan suuhun jäi elämään lyhenne ARAVA.

Auran komitea toimi todella nopeasti ja jätti syksyllä 1948 esityksen laiksi asutuskeskusten asuntorakennustuotannon edistämisestä sekä vuosien 1949-1953 budjettirahoitusta koskevan lakiluonnoksen. Marraskuussa hallitus esitteli presidentille lakipaketin, joka käsitti sekä uuden asuntolainoituslain, organisaatiolain että viisivuotisen rahoituslain.

Rahoituslaissa haluttiin sitoa asuntolainoihin viidessä vuodessa 22 miljardia markkaa, mikä vastaa noin 880 miljoonaa euroa. Lisäksi vapailta rahoitusmarkkinoilta oli tarkoitus saada vähintään yhtä paljon varoja.

Hallituksen esityksen mukaan asuntoasiat oli tarkoitus keskittää 10 vuodeksi perustettavaan Arava-nimiseen virastoon, jonka vahvuudeksi kaavailtiin 95 virkamiestä. Aravalle olisivat siirtyneet sosiaaliministeriön asuntoasiaintoimiston rahoitustehtävät, mutta myös rakennusaineiden ja –tarvikkeiden sekä työkoneiden saatavuuden parantaminen ja ”oikeudenmukainen jako”.

Poliittinen vääntö synnytti lopulta ”pikku-Aravan”

Hallituksen esitykset eivät edenneet enää eduskunnassa vauhdikkaasti. Päinvastoin, ne uhkasivat kaatua kokonaan valtiovarainvaliokunnassa. Hallitus oli kuitenkin pannut aravasuunnitelmassa arvovaltansa peliin.

Maalaisliitto olisi halunnut lain piiriin myös maaseudun. Kun tämä torjuttiin valiokuntakäsittelyssä, Maalaisliitto yhtyi oikeiston kritiikkiin uutta virastoa ja budjettirahoituslakia kohtaan. Eduskunnan oikeisto oli taipuvainen hyväksymään asutuskeskusten tukemisen, mutta olisi halunnut hoitaa lainoituksen Säästöpankkien Keskus-Osake-Pankin kautta. Oikeisto halusi ennen kaikkea höllentää vuokrasääntelyä, jotta yksityisten tahojen vuokratalorakentaminen olisi tullut kannattavammaksi. SKDL taas halusi mennä aivan toiseen suuntaan. Se vaati, että aravarahoista aiottua suurempi osa olisi osoitettava vuokratalotuotantoon.

Lopputuloksena kuitenkin oli, että hallitus sai lopulta SKDL:n ja myös pääosan Kokoomuksen ja RKP:n edustajista taakseen, vaikka lopputulos, "pikku-Arava", ei oikeastaan vastannut kenenkään alkuperäisiä tavoitteita. Suomalainen asuntopolitiikka käynnistyi pelinä, jossa vuokrasäännöstely, aravarahat, asutusrahat ja verohuojennukset olivat niitä pelimerkkeinä, joista suurimmat puolueet rakensivat asuntopolitiikan kompromissipaketteja.

Uutta väliaikaista Arava-virastoa koskeva laki hyväksyttiin äänin 111 puolesta ja 60 vastaan. Valtiovarainvaliokunta oli ristinyt sen Asuntotuotantotoimikunnaksi ja rajoittanut toimikauden viideksi vuodeksi, Virasto oli laihtunut vain 15 virkamiehen väliaikaiseksi toimistoksi, joka keskittyi pelkästään asuntotuotantotuen toimeenpanoon. Aloittaessaan vuonna 1949 väkeä ei ollut senkään vertaa: virastoa ohjasi kolmijäseninen asuntotuotantotoimikunta, jonka puheenjohtaja oli samalla viraston johtaja ja jäsenistä toinen rahoitusosaston päällikkö ja toinen teknillisen osaston päällikkö. Alusta asti virastossa oli niin rahoitusesittelijöitä kuin insinöörejä ja arkkitehtejä sekä tarkastustoiminnan virkamiehiä.

Suurimmat kaupungit lähtivät nopeasti liikkeelle ja yhteistyö kuntien oli alusta asti keskeinen osa viraston toimintaa.

Helsinkiin ensimmäinen aravakerrostalo jo elokuussa 1949

Helsinki lähti nopeasti hyödyntämään valtionlainoja yhdistettynä omiin määrärahoihin sekä pankkien ja vakuutuslaitosten ensisijaislainoihin. Ensimmäinen aravakerrostalokin valmistui Helsinkiin jo 1.8.1949 osoitteeseen Mannerheimintie 81. Käytännössä talo oli ollut jo vesikatossa 4.3.1948. Ajan tilannetta kuvaa se, että valtioneuvosto antoi Aravalle poikkeusluvan 9.6.1949 myöntää Asunto Oy Mannerheimintie 81:lle aravalainan, vaikka talo oli lähes valmis.

Vuoden 1949 lainoitukseen sisältyi kerrostaloasuntoja 3 993. Keskimääräinen huoneistoala oli melkein tasan 50 m2. Lainoitettuja omakotitaloja oli yhteensä 1 311, mutta asuinhuoneistoja niissä oli yhteensä 1 949. Tuohon aikaan omakotitaloihin tehtiin yleisesti myös ullakkovuokra-asuntoja: vuonna 1949 niitä oli 638 keskialaltaan 33,4 m2. Omakotitalojen omistajien asuntojen keskipinta-ala taas oli 59,2 m2.

ARA-tuella yli miljoona asuntoa 70 vuodessa

Tilapäinen Arava-virasto lähti toteuttamaan tuotantotukea, jonka lähtökohtana oli se, että valtion varoilla tapahtuva rahoitus on "rajoitettu yksinomaan yleishyödylliseen asuntorakennustoimintaan, joksi katsotaan sijainniltaan, pohjasovituksiltaan, teknisiltä rakenteiltaan ja varusteiltaan sekä asumiskustannuksiltaan halpojen ja sosiaalisesti tarkoituksenmukaisten uusien asuinrakennusten aikaansaaminen”.

Alkuaikojen raju vauhti ja hyvin vähäiset voimavarat eivät mahdollistaneet kaikkien tavoitteiden saavuttamista. Aluksi asunnot menivät lähinnä hyvätuloiselle keskiluokalle ja painopiste oli omistusasumisessa. Julkisuudessa keskusteltiin paljon asioiden huonosta hoidosta kuten liian korkeista kustannuksista, liian suurista asunnoista, "spekulanteista" ja asuntojen jälleenmyynnistä käärityistä voitoista.

vuoden aikana valtion tukimuodot asuntotuotantoon ovat moneen kertaan muuttuneet. Keinoista ja tavoitteista on myös käyty enemmän tai vähemmän kiihkeää poliittista kamppailua. Se on ymmärrettävää, sillä niin tärkeä asia asuminen on kaikille suomalaisille. Päätehtävänä on vuosikymmenestä toiseen kuitenkin säilynyt asutuskeskusten asuntorakentamisen ja myöhemmin myös asuntojen peruskorjaamisen tukeminen.

Seitsemän vuosikymmentä on tuottanut tulosta. ARAn ja sen edeltäjävirastojen tuella on Suomeen rakennettu yli miljoona asuntoa. Suurinta tuotanto oli 1970-luvulla, jolloin rakennettiin noin 330 000 uutta asuntoa eli 57 % kaikista asunnoista.

Asuntotuotanto Suomessa 1950-2018
Julkaistu 14.1.2019 klo 17.09, päivitetty 25.1.2019 klo 16.31