Asuntojen määrä ja laatu tasapainoon rakentavalla asuntopolitiikalla

RSS
6.6.2017 Hannu Rossilahti, ylijohtaja, ARA

Suomalainen asuntopolitiikka on ollut aktiivista erityisesti monien yhteiskunnallisten murrosten aikana: sotien jälkeinen asuttaminen, 60-70-lukujen maaltamuutto ja kaupungistuminen, 90-luvun lama ja 2008 alkanut finanssikriisi. Tilastollisten tarkastelujen ja väestöennusteiden avulla on asetettu määrällisiä tuotantotarpeita ja määritelty tukien alueellinen suuntaaminen. Määrälliset tarpeet ovat myös ohjanneet asuinalueiden kaavoitusta. Pienituloisten asumisolojakin on parannettu aktiivisin toimin.

Pelkästään määrällinen tarkastelu nykyisten eriytyvien asuntomarkkinoiden tilanteessa ei ole kuitenkaan riittävää. ”Helikopteritilastojen” perusteella on todettu, että väestöltään vähenevissä tai tasapainoisissa kunnissa ei tarvita enää uudistuotantoa, eikä erityisesti valtion tukemaa, vaan jatkossa olisi keskityttävä hoitamaan ja peruskorjaamaan olemassa olevaa asuntokantaa. Asuntososiaalisten kysymysten tarkastelu näillä alueilla on lähes unohtunut.

Toisaalta, kun helikopterilla laskeudutaan maanpinnalle, samalle tasolle asuntokysynnän kanssa, näyttää tilanne aivan toiselta. Väestöltään vähenevillä ja tasapainoisilla alueilla vanhojen asuntojen laajempi korjaaminen ei ole aina taloudellisesti kannattavaa. Myöskään asuntotarjonta ja kysyntä eivät vastaa toisiaan, sillä 40–50 vuotta sitten tuotetuista asunnoista vain alle 20 prosenttia on pienasuntoja ja loput suurempia. Nyt noin 80 % ruokakunnista on 1-2 hengen talouksia ja kysyntä sen mukaista, joten pienistä asunnoista on pulaa.

Nykyisin moni haluaa asuntonsa keskustasta tai sen läheisyydestä, hyvien joukkoliikenneyhteyksien läheltä. Kaukana palveluista asuvat ikäihmiset ja monet lapsiperheetkin valitsisivat asunnokseen liikuntaesteettömän talon palvelujen läheisyydestä. Sellaisia asuntoja ei kuitenkaan tuoteta. Määrälliseen tarkasteluun perustuva linjaus, että väestöltään vähenevillä alueilla tulisi vain korjata vanhaa, eikä tehdä uutta, tuntuu tarpeisiin nähden väärältä ja riittämättömältä.

Kasvukeskuksiin tulisi määrällisten tarkastelujen mukaan tehdä lisää asuntoja. Tämä on sinänsä luonnollista. Toisaalta kasvavilla alueilla on vanhassa asuntokannassa samaa ongelmaa kuin muuallakin, eli huoneistotyyppijakauma ei vastaa kysyntää. Tällöin on kysyttävä, kenelle vanhoja 3-5 huonetta käsittäviä asuntoja korjattaisiin. Niitä on tyhjillään jo nyt myös väestöltään kasvavilla alueilla. Jos vanhan korjaaminen on hyvin kallista ja hyvällä sijainnilla, valmiin infran ja palvelujen äärellä olevasta tonttimaasta on pulaa, voisi olla kannattavaa purkaa huonokuntoiset rakennukset ja rakentaa tilalle tehokkaammin uutta monimuotoista asuntokantaa. Tonttimaata on vielä paljon tarjolla – kun katsomme ylöspäin.

Kaksi seikkaa nousee esiin.

Ensiksikin pelkkien määrällisten tilastotarkastelujen sijaan olisi syytä painottaa eri väestöryhmien tarpeita ja niistä nousevaa laadullista kysyntää ja sen sisältöjä, suuntautumista kunnan alueen sisällä ja sitten tarkastella näistä seikoista nousevia, erilaisen asumisen tuotantotarpeita. Laadulliset kysyntätyypit ja niiden määrät tulisi siis tilastoida nykyistä tarkemmin. Tällöin johtopäätökset ja toimenpidesuositukset nousisivat todellisista tarpeista (laatu, tyyppi ja sijainti).

Toiseksi, kun ykkösvaiheesta vallitsee riittävä konsensus, tulisi tarkastella niitä keinoja ja politiikkasuosituksia, joilla uutta, eri tekijöistä ja väestöryhmistä nousevaa sisällöllistä kysyntää voitaisiin tyydyttää ja saada aikaan eri asunnontarvitsijaryhmille uutta kohtuuhintaista asumista laadullisesti, kokonaistaloudellisesti sekä kuntatalouden, kaavatalouden ja elinkaaritalouden kannalta järkevällä tavalla.

 

 

Ei kommentteja. Ole ensimmäinen kommentoija.